20
Hei

Seksiseuraa hakevan miehen kaksoiselämä

Minulle sopii tällainen seksiseuraa hakevan miehen kaksoiselämä, tai oikeastaan voitaisiin puhua moninkertaisesta kaksoiselämästä. Naapureille olen vain hiljainen ja yksinäinen mies, joka lähtee aina aamuisin töihin ja tulee kotiin ilta­päivällä tavalliseen aikaan. Ruuhka-aikojen virkaveljilleni (mikäli nämä nyt ylipäänsä huomaavatkaan minua) minä olen mies, joka vaihtaa raitiovaunusta maanalaiseen Kirkeristenillä ja käy todennäköisesti työssä Okernissä tai Alnabrossa. Ja ’Bel Amin’ tarjoi­lijattarelle ja siellä miltei päivittäin näkemilleni kol­melle tai neljälle kanta-asiakkaalle minä olen jokin toimihenkilö, myyjä tai konttoristi, jonka työpaikka on jossain Kirkeveienin ja Bogstadsveienin välisellä vilkkaalla alueella ja joka ei todellakaan hae seksiseuraa. Kasvoton mies, joka pistäytyy syö­mässä lounaansa noin kello yhden aikoihin.

bordelli

Olisin tietysti valinnut paremman ravintolan kuin ’Bel Ami’, jos minulla olisi ollut valinnan vapaus (minullahan olisi siihen varaa). ’Bel Ami’ on yksi noista äskettäin avatuista ruokapaikoista, joissa on huono valaistus, jäljitelty tunnelmasisustus ja nauhal­ta soitettua mitäänsanomatonta musiikkia, ja joiden sijaintikin on huono. Luoja tietää kuinka kauan se tu­lee toimimaan, luultavasti vain siihen asti kunnes omistaja keksii rahoilleen paremman sijoituskohteen jostain muualta ja myy huoneiston vieressä sijaitse­valle bordellille, josta miehet hakevat ainoastaan seksiseuraa tai jollekin muotivaatteiden maa­hantuojalle, joka haluaa nopeasti avata vielä yhden myymälän.

Mutta ’Bel Amin’ hyvänä puolena on sen omaleimaisuuden puute ja perinteettömyys; paikka vaikuttaa jotenkin aineettomalta ja väliaikaiselta. Tä­mä ilmapiiri tarttuu asiakkaisiinkin, jotka vaikuttavat jotenkin tilapäisiltä, hahmottomilta ja toistensa kal­taisilta. Sitä paitsi varas tuntee olevansa turvassa sel­laisessa ympäristössä ja ilmapiirissä!

 

Kun on päättänyt työpäivänsä ja asiakirjasalkussa on sen enemmän tai vähemmän lupaava tuotto, niin tuntuu hyvältä tulla hämärään ravintolaan, istahtaa jonkin (seinän vierellä ja mahdollisimman kaukana ikkunasta olevan) pöydän ääreen, tilata paistettua kampelaa rémouladekastikkeella, paprikaleikettä tai päivän lounas, johon useimmiten kuuluu kuutioista valmistettu lihaliemi ja jokin liharuoka (vatkuli, liha- perunamuhennos tai indonesialainen pata) sekä jälki­ruokana jäätelöä tai hedelmäsalaattia. Tilatun ruoka­lajin saapumista odotellessaan voi leikkiä kuljettamal­la haarukkaa pöytäliinan ruutuja pitkin. Niin minä teen odotellessani, että tarjoilijatar toisi annokseni.

’Bel Amissa’ siihen ei koskaan mene pitkää aikaa. Paikka on pieni ja siten suunniteltu, että asiakas voi vain syödä ja poistua vaikka läheiseen bordelliin hakemaan seksiseuraa jälkiruoaksi. Aina ruokalistan erikoisannoksia myöten on kaikki ruokalajit suunniteltu nopeasti valmistuviksi; niiden perustana ovat ennalta valmis­tetut ja syväjäädytetyt herkut, joiden ainoana tuoree­na lisänä ovat ranskalaiset perunat (jos niitäkään voi tuoreiksi sanoa, sillä öljynmaku tuo päivän annoksiin eilisen päivällisen maun).

Tarjoilijatar palvelee minua sanoen lempeästi: »Olkaa hyvä, toivottavasti maistuu.» Minä nyökkään kiitoksen; teen aina niin. En ole koskaan ollut nirso ruokani suhteen.

Tarjoilijattaria on vain kaksi, ja minä olen oikeas­taan tahtomattani saanut jonkinlaisen kontaktin toi­seen heistä. Oikeastaan se on vain sellainen kontakti, joka aina syntyy sellaisen paikan henkilökuntaan, missä käy usein, mutta minun on myönnettävä, että kun hän hymyilee minulle ruudullisen pöytäliinan ylitse tiedustellessaan haluaisinko vielä jotain, niin hänen hymynsä vaikuttaa sekä vilpittömältä että sympaattiselta. Hän on nopea, tekee työnsä tehok­kaasti ja on sievä sekä liikkeiltään että olemukseltaan (minä halveksin ylipainoisia, varsinkin sellaisia nuo­ria ihmisiä, jotka päästävät kehonsa rappeutu­maan…) Hänellä on yllään ’Bel Amin’ työasu, paita- pusero, lyhyt hame ja leveä vyö pienenpienen esilii­nan yläpuolella, eikä mitään henkilökohtaisia koruja, ei sormuksia eikä kaulaketjuja tai rannerengasta. Ei edes kelloa. Ei niin mitään, joka kertoisi minulle jo­tain hänestä, ja se tekee minut tietysti uteliaaksi! Li­säksi huomaan olleeni liian kauan erossa naisista.

13
Elo

Tarinatuokio: 7 päivää ennustajan luona – Mikä tarjous!

— Hei poika! Asuuko tässä osoitteessa madame Antonieta?

Tuo osoitteessa tuli poikkeuksetta poliisilaitoksen monimutkaisesti puhuvien mulattien suusta. Toisella oli sadetakki päällä 7 päivää viikossa ja toisella yksitoikkoinen tapa pyö­rittää avainta sormen ympäri. Kyttä mikä kyttä, heitä ei ole koskaan vaikea tunnistaa. Tämä oli yksi niistä asioista, jotka täti minulle opetti ja joita en 7 päivän aikana unohtanut. Meidän oli pysyteltävä varuillamme. Minä olin nopsajalkainen ja nokkela poika ja juoksin sisälle tiedottamaan:

— Jeparit tulivat!

Iskiaksestaan ja yli kuudestakymmenestä ikävuo­destaan huolimatta Antonieta-täti sukelsi lakanoiden väliin kuin Maria Lenk konsanaan ja rupesi siinä sil­mänräpäyksessä vaikeroimaan. Samalla hän sujautti värikkään korttipakkansa yöpöydän kätköihin. Jos meillä sattui olemaan asiakkaita, minä pyysin sormel­la hyssytellen heitä siirtymään pikkuruisen palvelijan­huoneen puolelle ja pysyttelemään siellä hiirenhiljaa. Saivat vaikka juoda ilmaiseksi kahvia — Mikä tarjous! Sitten päästin vielä muutaman kanan sisälle tepastele­maan, jotta poliiseja odotti talossa oikein kotoisa ja viaton tunnelma. Sen jälkeen painuin avaamaan oven niille korstoille vastaus valmiina:

— Täti ei ole ehtinyt tehdä paitoja kun täti on niin kovasti kipeä.

Kytät tulivat sisään seiska kortti kädessä ja kävelivät kapeaa eteiskäytävää pitkin perässäni luoden uteliaita silmäyksiä joka puolelle, kunnes tultiin Antonieta-tädin hämärään huoneeseen.

— Minä en ole jaksanut tehdä töitä vaan olen maannut 7 päivää sängyssä, täti parahti heti heidät nähdessään. — Minulla on neljänkymmenen asteen kuume! Teillä Bom Retiron ihmisillä ei ole sydäntä! Maksatte niin surkean vähän, ja sitten minun pitää raataa kuin orja!

Minä juoksin hädissäni hänen luokseen.

— Tahtooko täti lääkärin?

— Kutsu tohtori Martelite! Mene soittamaan aptee­kista.

Kytät katsoivat toisiinsa. Rohkeampi avasi suun­sa:

— Ettekö te ole madame Antonieta?

— Antonieta Bruneti.

— Povari?

— Minäkö muka povari?

Toinen veti taskustaan violetin lehtisen. Todistus­kappale.

Antonieta-täti ei ollut näkevinään eikä kuulevi­naan.

— Kutsu tohtori Martelite! Minä kuolen! Minun pitää saada pappi!

Siinä vaiheessa minä itkeä vollotin naama ihan märkänä ja halasin tätiäni, joka vapisi päästä jalkoihin ja ruikutti vettä, lääkäriä ja pappia.

— Ettekö te enää toimi ennustajana?

— Tulevaisuus on yksin Jumalan käsissä, Antonieta-täti julisti tehdäkseen siten tiettäväksi, ettei hän enää harjoittanut ihmeellistä ammattiaan.

Kytät ovat ihmisiä siinä missä mekin ja osaavat myös liikuttua. Yksi jätti kerran rahaakin, jotta täti voi kutsua lääkärin, ja toinen halusi välttämättä panna hänelle kuumemittarin kainaloon, mutta sen täti särki pienellä ja pelastavalla lihaksen painalluksella.

— Tulemme sitten joskus toiste.

— Jättäkää minut rauhaan. Minun täytyy käyttää viimeiset voimani tämän pojan kasvattamiseen.

Tuskin täti oli saanut sen sanotuksi, kun minä jo kiikutin poliiseille nähtäväksi kouluvihkoni, joissa ko­meili aina kiitettävä arvosana sanelukirjoituksista ja äidinkielen tehtävistä, jotka olin väärentänyt vihkoon 7 päivää aikaisemmin. Minä olin mallioppilas, luokan priimus.

Vain kerran meille kävi köpelösti, kun eräältä pal­velijanhuoneeseen suljetulta asiakkaalta loppui ilma, niin että hän pyörtyi ja sai aikaan kovan ryminän. Kytät menivät katsomaan, mistä oli kysymys, ja löysi­vät viisitoista puolentoista neliömetrin tilaan ahtautu­nutta rouvashenkilöä. Kansanomaisesti mustaksimaijaksi kutsuttu auto vei sinä onnettomana iltapäivänä Antonieta-tädin poliisiasemalle. Lastensuojeluviran­omaiset olisivat korjanneet myös minut, ellei muuan spiritismiä harjoittava naapuri olisi laupeudessaan piilottanut minua kanakoppiinsa.

Sillä kertaa Antonieta-täti jätti povaamiset ja kädes­tä ennustamiset joksikin aikaa. Hän ompeli housuja ja paitoja Bom Retiron kaupunginosan liikkeisiin, mutta kutsumusta ei hänellä tällaiseen rahvaanomaiseen työhön ollut. Käytyään helvetillisen riidan Rua José Paulinolla toimivan juutalaisen kanssa, joka perus­teettomasti väitti tädin myyneen töitään ja aikakauslehtiä kilpailevalle liikkeelle, hän palasi jälleen runsaan ja yhä karttuvan asiakaspiirinsä pariin. Varmuuden vuoksi hän ei sil­loinkaan tarttunut korttipakkaan vaan harrasti mie­luummin loitsuja ja magnetismia. Antonieta-täti suo­ritti ihmetekoja, ja minä olen saanut nähdä ne omin silmin. Hän taisteli uskoakseni pontevammin kuin kukaan pahan silmän ja kateuden kiroja vastaan. Pa­hoilla hengillä oli siinä tukalat paikat. Täti oli 7 päivää viikossa sotajalalla niitä vastaan eikä suonut niille Barra Fundan, Casa Verden ja Bom Retiron alueilla ainoata­kaan voittoa. Se olisi ollut tarjous itse pirulle. Äidit, lapset, onnettomat lesket, ikänei­dot, sairaat, pelikassojen pitäjät ja spiritistiseurojen jäsenet tunsivat sen vuoksi tavatonta ihailua ja kun­nioitusta Antonieta-tätiä kohtaan.

13
Elo

Ennustajan jäähyväiset

Tarkastellessani summittaisesti itseäni en voi sanoa, että olisin täysin epäonnistunut yksilö. Tosin olen jos­kus päästänyt muutaman jymäytettävän livahtamaan käsistäni enkä tullut varoneeksi muuatta mitätöntä Joaninhaa, joka eräässä Bocan tienoon hotellissa nou­si sängystä keskellä yötä muka mennäkseen vessaan mutta häipyi sen sileän tien ja vei lompakkoni men­nessään. Tekevälle sattuu. Olin ilmeisesti ryypännyt liikaa. Muuten minulla on mennyt aika hyvin, ja jos­sain vaiheessa olen yltänyt juuri sellaiseen elämään, jollaista olin Jumalalta rukoillut. Niin alhaalta aloitta­neeksi olen sentään päässyt huomattavan pitkälle. Pit­källe huviristeilyllekin urani huipulla. Olen tehnyt mitä olen voinut, milloin tyhjätaskuna, milloin rahal­la, jota minulle satoi suoraan taivaasta, mutta tehtaat ja kaikki muut kovaa työntekoa merkitsevät paikat olen kiertänyt kaukaa. Ajatelkaa toki miten minun oli­si käynyt, jos olisin joutunut valmistamaan laakereita ja kulmarautoja!

En suinkaan ole kiittämätön enkä kelvoton ihmi­nen. Olen vain ollut kaikkea uutta janoava olento, jol­la on ollut kyky jokseenkin lahjakkaasti pujotella vai­keiden tilanteiden läpi, puhumattakaan mahtavasta kekseliäisyydestäni. Minulle oli siunaantunut aimo annos tätä kansallishyvettä, joka on pitänyt hengissä miljoonat ja taas miljoonat brasilialaiset. Mutta puhe oli kiitollisuudesta, loppumattomasta kiitollisuudesta­ni, josta kertoivat Antonieta-tädin hautaa koristavat kukatkin. Hän oli kunnon ihminen ja minun lapsuute­ni valo. Aivan niin, lukijani, näiden rivien kirjoittajan täti oli kuuluisa madame Antonieta, astrologi, kädes- täennustaja, povari, näkevä ja kuuleva meedio, telepa­tian mestari ja parantaja, yksi maamme kysytyimmis- tä naisista. Vaikka minulta kiellettiinkin alakoulussa tädin mainoslehtisten jakaminen, hänen nauttimansa suosio valoi minuun mielihyvää ja tulevaisuudenus­koa. Miten ylpeänä luinkaan kaivatun tätini painettuja keltaisia ja violetteja lehtisiä, jotka olivat peräkama­rissa kenkälaatikossa! Vanhoina hyvinä aikoina hänel­lä oli ollut ilmoituksia ihan lehdissäkin. Ne oli leikattu ja liimattu albumiin, jota asiakkaat selailivat odotus­huoneessa.