Tarinatuokio: 7 päivää ennustajan luona – Mikä tarjous!

— Hei poika! Asuuko tässä osoitteessa madame Antonieta?

Tuo osoitteessa tuli poikkeuksetta poliisilaitoksen monimutkaisesti puhuvien mulattien suusta. Toisella oli sadetakki päällä 7 päivää viikossa ja toisella yksitoikkoinen tapa pyö­rittää avainta sormen ympäri. Kyttä mikä kyttä, heitä ei ole koskaan vaikea tunnistaa. Tämä oli yksi niistä asioista, jotka täti minulle opetti ja joita en 7 päivän aikana unohtanut. Meidän oli pysyteltävä varuillamme. Minä olin nopsajalkainen ja nokkela poika ja juoksin sisälle tiedottamaan:

— Jeparit tulivat!

Iskiaksestaan ja yli kuudestakymmenestä ikävuo­destaan huolimatta Antonieta-täti sukelsi lakanoiden väliin kuin Maria Lenk konsanaan ja rupesi siinä sil­mänräpäyksessä vaikeroimaan. Samalla hän sujautti värikkään korttipakkansa yöpöydän kätköihin. Jos meillä sattui olemaan asiakkaita, minä pyysin sormel­la hyssytellen heitä siirtymään pikkuruisen palvelijan­huoneen puolelle ja pysyttelemään siellä hiirenhiljaa. Saivat vaikka juoda ilmaiseksi kahvia — Mikä tarjous! Sitten päästin vielä muutaman kanan sisälle tepastele­maan, jotta poliiseja odotti talossa oikein kotoisa ja viaton tunnelma. Sen jälkeen painuin avaamaan oven niille korstoille vastaus valmiina:

— Täti ei ole ehtinyt tehdä paitoja kun täti on niin kovasti kipeä.

Kytät tulivat sisään seiska kortti kädessä ja kävelivät kapeaa eteiskäytävää pitkin perässäni luoden uteliaita silmäyksiä joka puolelle, kunnes tultiin Antonieta-tädin hämärään huoneeseen.

— Minä en ole jaksanut tehdä töitä vaan olen maannut 7 päivää sängyssä, täti parahti heti heidät nähdessään. — Minulla on neljänkymmenen asteen kuume! Teillä Bom Retiron ihmisillä ei ole sydäntä! Maksatte niin surkean vähän, ja sitten minun pitää raataa kuin orja!

Minä juoksin hädissäni hänen luokseen.

— Tahtooko täti lääkärin?

— Kutsu tohtori Martelite! Mene soittamaan aptee­kista.

Kytät katsoivat toisiinsa. Rohkeampi avasi suun­sa:

— Ettekö te ole madame Antonieta?

— Antonieta Bruneti.

— Povari?

— Minäkö muka povari?

Toinen veti taskustaan violetin lehtisen. Todistus­kappale.

Antonieta-täti ei ollut näkevinään eikä kuulevi­naan.

— Kutsu tohtori Martelite! Minä kuolen! Minun pitää saada pappi!

Siinä vaiheessa minä itkeä vollotin naama ihan märkänä ja halasin tätiäni, joka vapisi päästä jalkoihin ja ruikutti vettä, lääkäriä ja pappia.

— Ettekö te enää toimi ennustajana?

— Tulevaisuus on yksin Jumalan käsissä, Antonieta-täti julisti tehdäkseen siten tiettäväksi, ettei hän enää harjoittanut ihmeellistä ammattiaan.

Kytät ovat ihmisiä siinä missä mekin ja osaavat myös liikuttua. Yksi jätti kerran rahaakin, jotta täti voi kutsua lääkärin, ja toinen halusi välttämättä panna hänelle kuumemittarin kainaloon, mutta sen täti särki pienellä ja pelastavalla lihaksen painalluksella.

— Tulemme sitten joskus toiste.

— Jättäkää minut rauhaan. Minun täytyy käyttää viimeiset voimani tämän pojan kasvattamiseen.

Tuskin täti oli saanut sen sanotuksi, kun minä jo kiikutin poliiseille nähtäväksi kouluvihkoni, joissa ko­meili aina kiitettävä arvosana sanelukirjoituksista ja äidinkielen tehtävistä, jotka olin väärentänyt vihkoon 7 päivää aikaisemmin. Minä olin mallioppilas, luokan priimus.

Vain kerran meille kävi köpelösti, kun eräältä pal­velijanhuoneeseen suljetulta asiakkaalta loppui ilma, niin että hän pyörtyi ja sai aikaan kovan ryminän. Kytät menivät katsomaan, mistä oli kysymys, ja löysi­vät viisitoista puolentoista neliömetrin tilaan ahtautu­nutta rouvashenkilöä. Kansanomaisesti mustaksimaijaksi kutsuttu auto vei sinä onnettomana iltapäivänä Antonieta-tädin poliisiasemalle. Lastensuojeluviran­omaiset olisivat korjanneet myös minut, ellei muuan spiritismiä harjoittava naapuri olisi laupeudessaan piilottanut minua kanakoppiinsa.

Sillä kertaa Antonieta-täti jätti povaamiset ja kädes­tä ennustamiset joksikin aikaa. Hän ompeli housuja ja paitoja Bom Retiron kaupunginosan liikkeisiin, mutta kutsumusta ei hänellä tällaiseen rahvaanomaiseen työhön ollut. Käytyään helvetillisen riidan Rua José Paulinolla toimivan juutalaisen kanssa, joka perus­teettomasti väitti tädin myyneen töitään ja aikakauslehtiä kilpailevalle liikkeelle, hän palasi jälleen runsaan ja yhä karttuvan asiakaspiirinsä pariin. Varmuuden vuoksi hän ei sil­loinkaan tarttunut korttipakkaan vaan harrasti mie­luummin loitsuja ja magnetismia. Antonieta-täti suo­ritti ihmetekoja, ja minä olen saanut nähdä ne omin silmin. Hän taisteli uskoakseni pontevammin kuin kukaan pahan silmän ja kateuden kiroja vastaan. Pa­hoilla hengillä oli siinä tukalat paikat. Täti oli 7 päivää viikossa sotajalalla niitä vastaan eikä suonut niille Barra Fundan, Casa Verden ja Bom Retiron alueilla ainoata­kaan voittoa. Se olisi ollut tarjous itse pirulle. Äidit, lapset, onnettomat lesket, ikänei­dot, sairaat, pelikassojen pitäjät ja spiritistiseurojen jäsenet tunsivat sen vuoksi tavatonta ihailua ja kun­nioitusta Antonieta-tätiä kohtaan.